�鶹��ý

Mitä tutkimuksesi käsittelee?

”Tarkastelen väitöstutkimuksessani taidekasvatusta, jossa käsitellään ympäristökysymyksiä ja pyritään edistämään kulttuurista ja ekologista kestävyyttä. Tutkimus on lähtenyt liikkeelle pohdinnoista, ovatko olemassa olevat ympäristötaidekasvatuksen lähestymistavat riittäviä tässä ekologisten kriisien ajassa.

Kiinnitin huomioni erityisesti ympäristötaidekasvatuksen teoreettisiin ja filosofisiin perusteluihin. Havaitsin, että ympäristökasvatus pyrkii kyllä monin tavoin haastamaan ihmiskeskeistä ja välineellistävää luontosuhdetta, mutta ei pääse näissä kritiikeissä riittävän pitkälle.

Lähden tutkimuksessani kehittelemään ympäristötaidekasvatukselle uutta suuntaa. Etsin viimeaikaisesta posthumanistisesta ajattelusta käsitteitä ja teorioita, joiden avulla olisi mahdollista paremmin ymmärtää luonnon ja kulttuurin monimutkaista kietoutumista toisiinsa. Hahmottelen suunnistamisesta ammentavan taiteellisen kokeilun avulla, miten uudenlainen teoreettinen ajattelu voi suunnata ympäristötaidekasvatusta uudelleen.”

Mikä siinä on tärkeää?

”Tutkimukseni kokoaa yhteen ja kehittelee eteenpäin taidekasvatuksen aluetta, joka on tässä ajassa erityisen ajankohtainen. Osoitan, että vaikka ympäristötaidekasvatus voi olla vaikuttavaa ja kokonaisvaltaista, sen perinne on ongelmallisesti sidoksissa länsimaisen humanistisen ajattelun perusoletuksiin. Oletus siitä, että ihminen on erityinen ja luonnosta erillinen yksilö tuo ristiriitaisuutta tapoihin, joilla ihmisen ja luonnon suhdetta ympäristötaidekasvatuksessa käsitellään ja sanoitetaan.

Näen, että on tärkeää tarkastella kriittisesti, miten kestävämpiä tulevaisuuksia pyritään rakentamaan. Paljon puhutaan siitä, että elämäntapojemme pitäisi muuttua ja että meidän tulisi oppia toimimaan vastuullisemmin ja kestävämmin – mutta tarjoammeko siihen sopivia lähestymistapoja? Tunnistammeko valitsemiemme lähestymistapojen ongelmakohtia, rajoitteita ja mahdollisia sisäisiä ristiriitaisuuksia?

Ehdotan, että ympäristötaidekasvatuksen tulisi perustua ajatusmalleihin, jotka mahdollistavat ihmiskeskeisyyden purkamisen. On tärkeää kiinnittää huomiota monilajisiin suhteisiin ja erilaisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Tarvitaan käsitteitä ja teorioita, jotka huomioivat ihmisen ja luonnon, luonnon ja kulttuurin ja inhimillisen ja ei-inhimillisen monimutkaisen kietoutumisen toisiinsa.”

Mitä siitä voi seurata?

”Tutkimukseni avaa polkuja ja visioita tulevalle ympäristötaidekasvatukselle. Se myös osoittaa, että on tarpeen jatkaa ympäristötaidekasvatuksen perusteluiden uudelleen sanoittamista ja teoretisointia. Muistutan kuitenkin, että jo olemassa olevissa alan käytännöissä on paljon hyvää: ne ovat usein rohkean kokeilevia, kokonaisvaltaisia ja kannustavat tieteenaloja ylittävään yhteistyöhön.

Tutkimukseni tarjoaa sekä taidekasvatuksen alan että taiteen ja ympäristökasvatuksen rajapintojen toimijoille teoreettista pohjaa, jolta taidepedagogisia käytäntöjä ja tutkimusta voi kehittää. Se peräänkuuluttaa pedagogiikkaa, jossa on tilaa kurittomalle ajattelulle, moniselitteisyydelle, epävarmuudelle ja erilaisille tietämisen tavoille.

Taiteellinen lähestymistapa mahdollistaa ekologisten kriisien ajassa elämiseen liittyvien jännitteiden käsittelemisen kokeillen, kyseenalaistaen, luovasti ja toiminnallisesti. Ympäristötaidekasvatus voikin auttaa kehittelemään yhteisestä maailmassa olemisesta uudenlaisia tarinoita, joissa ihminen ei ole keskiössä, vaan yhtenä toimijana muiden toimijoiden joukossa. Se voi tuoda outoutta ja mutkikkuutta niihin yksipuolisiin tarinoihin, joissa ihminen joko pelastaa ja suojelee tai tuhoaa ja on piittaamaton.”

Yliriskun väitöskirja Reorienting Environmental Art Education tarkastettiin Aalto-yliopistossa 19. maaliskuuta.